Grouplove - Colours
En ole koskaan tottunut pettymään. Tai toki olen joutunut kokemaan pettymyksiä, monistakin asioista, mutta pettymyksen käsitteleminen on mulle äärimmäisen vaikeaa. Reagoin asioihin voimakkaasti ja sen vuoksi itken todella herkästi, vaikka katsoisin vain leffaa tai lukisin kirjaa. Nykyään kykenen jo hallitsemaan tunteitani hieman paremmin, mutta tänään kävi tapaus, joka nosti kyyneleet pintaan pahemmin kuin moni asia pitkiin aikoihin. Kysymyspostauksessa joku kyseli ylppäripostauksen perään, tämä päivitys sivuaa aihetta kohtuullisen paljon.
Sain tänään takaisin ylioppilaskirjoitusten tulokset. Koko syksyn olen yrittänyt psyykata itseäni tätä päivää varten, jotta kestäisin mahdolliset pettymykset ja voisin vain kohauttaa olkiani heikoille tuloksille. Vielä aamulla olin hyvällä tuulella: aloitin historian tutkielman mantšuista ja Qing-dynastian noususta (ei niin hienoa miltä kuulostaa, mutta mielenkiintoista kyllä!), paikkailin neulanreikäkameraa ja totesin joutuvani tekemään uuden, koska vanha on kokenut kolauksia. Olo oli oikeastaann hirmuisen odottava ja puhkuin intoa YO-tulosten suhteen. Puoli kahdentoista aikoihin linnoittauduin muutaman luokkakaverini kanssa kanslian oven eteen odottamaan tuloksia ja silloin mulla oli tosi hauskaa. Tilanne taisi kuitenkin muuttua.
Halusin hoitaa tänä syksynä pois alta englannin, terveystiedon ja äidinkielen. Englannin suhteen menetin toivoni heti kuuntelun jälkeen, joten en ottanut kirjallista koettakaan tosissani, vaan kävin roikkumassa salissa pakolliset kolme tuntia ja kirjoitin elämäni huonoimman aineen. Alustavia pisteitä en hakenut ja koko ajan oletuksenani on ollut uusia ko. aine ensi keväänä. Terveystietoon sen sijaan panostin enemmän. Luin, tein ajatuskarttoja ja kuvittelin osaavani asioita hyvin. Kokeen jälkeen oloni oli melko ristiriitainen, mutta lähtöpisteet olivat 28, eli melko varma E. En silti ottanut paineita ja ajattelin kaiken aikaa saavani M:n, koska mun tuurillani pisteet tulisivat tippumaan. Olin oikeassa. Englanti C, terveystieto M. En ole pettynyt, mutten tyytyväinenkään, koska joudun uusimaan molemmat aineet ja se tietää lisää lukemista. En ole kuitenkaan jaksanut koko päivänä stressata näiden kahden aineen epäonnistumista, koska päähän on mahtunut jotakin suurempaa ja epämiellyttävämpää.
Äidinkieli on aine, jota kohtaan mulla on ollut äärimmäisen ristiriitaisia tunteita. Yläasteella itkin vuolaasti, kun opettaja oli merkannut Wilmaan kurssinumeroni väärin ja luulin saavani kympin sijasta yhdeksikön. Lukiossa tasaiset yhdeksiköt ovat seuranneet toisiaan, mutta motivaatio ailahteli suunnasta toiseen. Toisinaan olisin halunnut luovuttaa koko aineen suhteen, mutta joidenkin kurssien jälkeen olen ollut käsittämättömän onnellinen ja uhkunut intoa. Vielä tähän vuoteen asti olen kuitenkin pitänyt äidinkielen Laudaturia lähes mahdottomana saavutuksena, johon kykenevät vain nerot tai tulevat kielitieteilijät. Syksyllä sain kuitenkin kuulla ÄI8 kurssia pitäneeltä opettajalta kommentin "mahdollisuutesi parhaaseen arvosanaan ovat realistiset" ja toivo heräsi; ehkä mulla olisikin mahdollisuuksia.
Tässä sitä ollaan. Saadessani aamupäivällä tulokset, kurkistin ensimmäisenä pisterajoja. En osannut sano juuta enkä jaata, joten kädet täristen käänsin paperia ja tunsin nopeasti kyyneleiden nousevan silmiin. 85 pistettä. Laudaturin raja 86. En edes odottanut saavani C:tä kummempaa arvosanaa, mutta kun todellisuus jakeli useamman bitch slapin kasvoille, en kyennyt hillitsemään itkua. Tiedän, on naurettavaa reagoida näin voimakkaasti hassuihin kirjaimiin ja numeroihin ja monien pisteet tippuivat lautakunnassa suuriakin määriä, mutta sillä hetkellä ainoa asia päässäni oli 85 pistettä. Minunhan pitäisi olla onnekas: sain toiseksi parhaan arvosanan!
Ei, en ole tyytyväinen. Tunnen suurta pettymystä itseäni kohtaan. Tiedän asiat, jotka olisin voinut tehdä paremmin. Tiedän esseeni olleen hölmö ja naiivi ja olen koittanut lohduttaa itseäni myös sillä, että vuotta tai paria aikaisemmin olisin ollut jopa kahden pisteen päässä Laudaturista. Silti tuo yksi arvosana otti niin koville, että osasin vain itkeä. Itkin tänään kavereille, itkin opinto-ohjaajalle ja myös äidille. Ilmoittauduin äidinkielen tekstitaidon syventävälle kurssille uudestaan, mutta sekään ei helpottanut oloa. Kuljin loppupäivän kasvot punaisen kirjavina ja kotona huomasin silmieni olevan turvoksissa. Onneksi en jaksanut laittaa aamulla ripsiväriä.. Nyt, lähes kymmenen tuntia myöhemmin kykenen jo keskustelemaan asiasta ilman itkua, mutta siltikään pettymys ei ole lähtenyt pään sisältä mihinkään. Omituista miten yksi hölmö piste täysin hölmössä kokeessa voi aiheuttaa niin paljon mielipahaa "aikuiselle" ihmiselle.
Opinto-ohjaaja neuvoi syömään suruun. Tottelin ja tuhosin tämän viikon loisteliaan voittokulkuni ruokailujen suhteen vain yhdessä illassa. En kuitenkaan jaksa välittää, koska mudcake auttaa ongelmaan kuin ongelmaan ja mieli on nyt paljon parempi. Onnea kaikille, jotka menestyivät kirjoituksissa ja ovat tyytyväisiä tuloksiinsa! Aion itse painua tässä kohtaa iltaa pehkuihin ja toivoa, jos huominen olisi parempi päivä. (:
