Kotona.

Olen taas kotona. Joka päivä odotan, että saisin tekosyyn lähteä takaisin Brysseliin, törmäisin kadun kulmassa hoitolapsiini, tapaisin Belgian aikaisia ystäviä... Mitä tahansa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin joku olisi repinyt mut juuriltani ja heittänyt väärään paikkaan. Kotiutuminen Suomeen ei ollut todellakaan niin helppoa, kuin toivoin. En kuule enää ympärilläni ranskan kieltä, en näekään rakkaita ystäviä päivittäin tai viikottain, en kulje ratikalla läpi tuttujen maisemien, en voi halata pikkuisia tai istuskella Cinquantenairella lukemassa kirjaa. Don't get me wrong: paluu Suomeen oli tietyllä tapaa helpotus, ikään kuin siirtymä elämässä eteenpäin. Sydän vain sattui jäämään toiseen maahan ja toiselle puolelle Eurooppaa. Kaupunkiin, jossa sain tilaisuuden kasvaa henkisesti, löytää itseni, kokeilla siipiäni.

11 kuukautta Belgiassa olivat toden totta hieno kokemus. Tapasin mielettömiä ihmisiä, olin ensimmäistä kertaa elämässäni täysin itsenäinen ja vastuussa teoistani, seikkailin, itkin ja nauroin. Vuoropäivinä kirosin kuinka "Belgia on paska maa" ja vannoin rakkauttani Brysseliä kohtaan. Kuluneiden viikkojen aikana olen kuitenkin huomannut sanovani, että lähtö Brysseliin oli elämäni huonoin päätös. Nyt tulevaisuus on entistä sumuisempi. Koska opiskelu pääsykokeisiin ei sujunut suunnitelmien mukaan jäin jälleen kerran ilman koulupaikkaa. Edessä on toinen välivuosi, joka tuntui alkuun musertavalta. Pelkäsin oman reaktioni sijaan muiden suhtautumista minuun: olisinko kavereiden silmissä täysi nolla, kun en vieläkään päässyt korkeakouluun? Toisten ihmisten kohtaaminen tuntuu edelleenkin pelottavalta, koska tietyllä tapaa häpeän faktaa, että vietän tämänkin vuoden töissä, enkä koulussa.

Ei mun elämäni kuitenkaan niin synkkää ole. On ollut ihanaa palata takaisin rakkaan koiranäyttelyharrastuksen pariin. Kuluneina viikonloppuna olen kokenut niin mielettömiä ilon kuin pettymyksenkin tunteita, esittänyt hurmaavia koiria ja viettänyt loistavaa aikaa toisten koiraihmisten kanssa. Tänän kuitenkin tapahtui jotain erityisen iloista; sain työpaikan! Voin siis viettää tulevan viikonlopun enemmän kuin levollisin mielin, sillä maanantaina alkaa ihan uusi luku elämässä. Aloitan työssä, johon en olisi päässyt ilman kuluneen vuoden kokemuksia. Se tuntuu hyvältä.

Postauksen kuvituksia roadtripiltä, jonka tein vanhempieni kanssa ennen paluuta Suomeen. Bryssel, Luxemburg, Schwarzwald ja Baden-Baden. Lisää luvassa.

china

Täällä taas! Kävin sunnuntaina pienellä turistikierroksella toisen suomalaisen au pairin kanssa. Oikeastaan päivä alkoi ruokailun merkeissä, kun kävin syömässä elämäni ensimmäistä kertaa marokkolaisia msaman-lettuja Gare du midin torilla/markkinoilla. Lettu itsessään oli jotakin pita- ja naan-leipien väliltä ja sen väliin ahdettiin ricottaa muistuttavaa juustoa, oliiveja, aurinkokuivattuja tomaatteja, hillosipuleita, hunajaa ja kaikkea muuta ihanaa ja epäterveellistä. Voiko sunnuntaita enää aloittaa paremmin?

Seikkailin Annin kanssa Midiltä Laekeniin, siihen osaan kaupunkia jolla en ole käynyt ikinä. Syyksi voisin mainita mm. oman laiskuuteni, koska asun itse täysin päinvastaisella suunnalla ja tänäänkin kotimatkaan kului lähemmäs tunti. Tässä välissä voin tunnustaa, etten ole edellä mainitusta syystä vieraillut myöskään Atomiumilla, nähnyt sen ainoastaan etäisenä siluettina todella kaukaa. Reissun tarkoituksena oli käydä katsomassa "kiinapuistoa", kuten paikka au pairien suussa taipuu. Kyseessä ovat kiinalainen paviljonki ja japanilainen torni, joiden uskoisin liittyvän maailmannäyttelyyn, jota varten myös Atomium rakennettiin. Alueella sijaitsee myös Itä-Aasian museo, mutta rakennukset oli suljettu ja portteihin liimattujen lappujen mukaan syynä oli niiden huono kunto sekä mahdollinen loukkaantumisvaara. Oli kuitenkin hauskaa nähdä jotain todella erilaista ja käydä penkomassa uusia paikkoja. Samalla poikettiin kurkkaamassa Simoniksen aseman tuntumassa oleva Sacre Coeur-kirkko. Sisään kumpikaan ei jaksanut mennä, mutta paikka näytti tarpeeksi vaikuttavalta myös ulkoa päin ja maisema kirkolta takaisin Rogierin ja keskustan suuntaan oli mieletön!

Koulujen pääsiäisloma alkoi maanantaina ja vietän tämän viikon kotosalla pikkumiehen kanssa. Tai no, kotona oleskelun sijasta päivät täyttyvät museoretkistä, tänään suunnataan vähän kauemmaksi isoon leikkipuistoon ja askarrellaan isovanhemmille pääsiäiskortteja. Loppuviikosta pääsen itsekin lomalle ja sunnuntaina otan Annin kanssa suunnaksi Barcelonan! Lukeminen jää tällä viikolla vähän vähemmälle ja voin myöntää potevani huonoa omatuntoa asian suhteen. Maanantaina vietin koko (vapaa)päiväni kirjastossa lukemassa, sen jälkeen en ole koskenut kirjoihin lainkaan. Harmittaa etten saanutkaan luettua viimeistä kirjaa loppuun tämän viikon aikana, mutta toisaalta loma kaikista rutiineista tekee hyvää.

helmikuu

Helmikuu meni valtavan nopeasti. Suomivisiitin jälkeen aika on mennyt kuin siivillä. Pääsykoeprojekti vie suurimman osan mun vapaa-ajastani, sillä yritän lukea päivittäin edes sen neljä tuntia, vaikka viime päivinä olen kyllä lipsunut tuostakin tavoitteesta. On vaan niin vaikeaa keskittyä, kun aurinko paistaa ja ulkona on lähes 15 astetta lämmintä! Maanantaina ja keskiviikkona kävin ennen töiden alkua nappaamassa Starbucksilta kahvit (kyllä.. olen lopultakin koukussa) ja päädyin vaeltelemaan Cinquantenairelle. Tuntui ihan mielettömältä kävellä ballerinat jalassa vihreällä nurmikolla ja nauttia auringonpaisteesta, kun ei ollut kiire mihinkään. Juuri sellaisina hetkinä tuntuu käsittämättömän hyvältä olla Brysselissä. Tämä kaupunki on ihan mahtava.

Kävin muuten ystävänpäivänä kavereiden kanssa kahvilla ja naureskelin ohimennen, että saan ihan varmasti lähiviikkoina angiinan, kun muut perheenjäsenet ovat sen jo käyneet läpi ja onnistun itse nappaamaan kaikki ikävimmät taudit - yleensä vielä kaksi kertaa pahempana. Kuinka kävikään, heräsin viikkoa myöhemmin aivan järkyttävässä kurkkukivussa. Ajattelin sen olevan jotakin ohimenevää, koska olo oli muuten niin mainio. Vielä kymmenen aikaan puhuin työnantajan kanssa puhelimessa ja sanoin voivani ihan mainiosti - olin varmaan saanut ulkoillessa flunssan poikasen tai jotain. Suomen lätkäpelin aikaan kuume oli kuitenkin noussut yli 39 asteen ja löysin itseni tuijottamasta matsia puolikuolleena. Kulunut viikko on mennyt antibioottien ja liikuntakiellon parissa ja olo on niin kärsimätön. Olin juuri päässyt kiinni mielettömän hyvään liikuntarutiiniin ja iltaisin oli mielettömän ihanaa mennä nukkumaan, kun oli tehnyt jotakin oikeasti väsyttävää. Tällä viikolla olen vain pyörinyt sängyssä ja toivonut kiellon loppuvan mahdollisimman pian. Tänään söin viimeisen antibiootin ja maanantaina olen taas vapaa liikkumaan, hurraa!

Muuten elämä on ollut niin tavallista: leivon kerran viikossa pullaa tai leipää, juon kuppitolkulla kahvia ja luen hirveässä tärinässä iltapäivään asti, haen lapset koulusta, käyn salilla tai juoksulenkillä. Tuntuu hyvältä, kun elämässä on selkeä rytmi ja kaikki tulee niin rutiinina. Sen takia tuntuu kamalan haikealta ajatella, että jäljellä on enää neljä kuukautta. Mitä sen jälkeen tapahtuu? Jos rehellisiä ollaan, en haluaisi palata takaisin Suomeen. Haluaisin jäädä Brysseliin, koska kaupunki tuntuu niin kotoisalta. Olen oppinut rakastamaan kaikkia niitä asioita, joita vielä syksyllä vihasin. Nautin kiireestä ja huomaan pärjääväni stressin alaisena paremmin, Bryssel on alkanut näyttäytymään ruman sijasta karun kauniina, uran perässä juoksevat ihmiset herättävät mielessäni enemmän kunnioitusta kuin inhoa ja toivon jatkuvasti kuuluvani samaan joukkoon. Älkää ymmärtäkö väärin - Suomessa ei ole mitään vikaa! En vain osaa kuvitella itseäni takaisin Jyväskylään tai oikeastaan minnekään muualle. Sydän on jäänyt tähän kaupunkiin, enkä tiedä miten saan sen revittyä takaisin 2000 kilometrin päähän. Tuntuu että oma identiteetti on ehtinyt rakentumaan niin vahvasti tämän maan ja kaupungin varaan, että se romuttuu täysin, kun palaan Suomeen. Yritän olla ajattelematta koko asiaa, mutta pääsykoekirjat, perheen puheet tulevasta au pairista ja puhelut kotiin muistuttavat todellisuudesta: neljä kuukautta on aivan järjettömän lyhyt aika.

Todellisen au pairin pukeutumisopas

Olen halunnut toteuttaa tämän postauksen ties kuinka kauan, koska heti ensimmäisen kuukauden jälkeen huomasin itsessäni jotain hämmentävää: kuljen kotona aina verkkareissa. Suomessa pukeuduin yleensä suhteellisen siisteihin vaatteisiin ja ainoastaan viimeinen lukiojakso oli niin puuduttava, että jaksoin vaihtaa yöpuvun pieruverkkareihin ja huppariin. Tämän vuoden aikana mua ei kuitenkaan ole pukeutumispuoli kiinnostanut niin paljon kuin aiemmin. Belgiaan lähtiessäni kuvittelin mielessäni olevani tyylikäs au pair, joka hakee lapset koulusta siisteissä vaatteissa, käyttää nättejä mutta käytännöllisiä farkkuja, paitapuseroita, mekkoja ja neuleita, mutta todellisuus olikin tarua ihmeellisempää. Senpä vuoksi tarjoan teille kurkistuksen au pairin todelliseen työasuun. Kuvituksena joudutte tyytymään äärettömän tyylikkäisiin ja laadukkaisiin Photobooth-kuviin, koska asukuvien ottaminen 50 millisellä oli täysin mahdotonta.

OSA 1: VILLASUKAT JA PYJAMA


Kaikkialla muualla paitsi Suomessa lattiat ovat kylmiä. Keittiössä on laattalattia, eteisessä on laattalattia ja muualla parketti. Koska sähkö on kallista ja lämmityskuluissa halutaan säästää, varpaita palelee tauotta. Amputaatioiden ja paleltumisvammojen pelossa au pairin on pakko pitää jalassaan vähintään yhtä paria villasukkia. Villasukat kulkevat mukana käsilaukussa; ne otetaan pois vasta ulko-ovella ja laitetaan takaisin välittömästi sisälle päästessä. Villasukat voisi korvata myös froteesukilla tai yksinkertaisesti useammalla päällekäisellä sukkaparilla, mutta villasukat (etenkin mummon tai muun iäkkään sukulaisen neulomina) ovat katu-uskottavat ja lisäävät au pairin kyvykkyyttä liikkua parkettilattialla. Ennen kuin maljakko tipahtaa tai kirjahylly kaatuu lapsen niskaan, on super-aupair jo ehtinyt toiselle puolelle huonetta pelastamaan tilanteen loistavan luistavuuden vuoksi. Turvallisuus ja käytäntö ennen kaikkea.

Edelleenkin muualla paitsi Suomessa on kylmää. Kun huoneen ilmasto muistuttaa lähinnä Antarktista, paksut pyjamahousut tulevat enemmän kuin tutuiksi. Niitä pidetään aamulla, illalla, yöllä ja päivällä, koska ne ovat a) lämpimät ja b) katu-uskottavat. Jokaisen itseään kunnioittavan au pairin mekka on Primark, josta pöksyjä saa käsittämättömän halvalla, jos vain jaksaa tapella kolmen tunnin ajan noin 300 muun kotonaan palelevan belgialaisen kanssa. Jälleen kerran värioppi on yksinkertainen: mitä värikkäämpää ja karmivampaa, sen paremmalta se näyttää.


OSA 2: LISENSOITU TYÖASU (lyhyt oppimäärä Abercrombiesta)


Ennen au pairiksi lähtemistä en todellakaan tiennyt mitään huppareista. Olen enemmän jakkutyttöjä; koiranäyttelyharrastuksen takia niitä lojuu Jyväskylässä vaatekaapissa tie kuinka monia. Alkukangertelujen jälkeen kuitenkin totesin hupparien olevan suoranainen lahja ylemmältä taholta: ne ovat lämpimiä, värikkäitä ja niihin voi laittaa käsittämättömiä summia rahaa. Tulin Belgiaan yhden ainoan kunnollisen hupparin kanssa. Ostin sen H&M:ltä alennusmyynnistä, sen hihat ovat kutistuneet pesussa ja väri haalistunut tunnistamattomaksi viherharmaaksi. Säiden viiletessä neuletakki ja kulahtanut huppari kuitenkin tuntuivat masentavilta. Samaan aikaan myös tajusin asuvani samassa kaupungissa kerrassaan mainion vaateliikkeen kanssa.

"Belgiassa on rumia miehiä" on erään toverini eniten hokemia lauseita. Allekirjoitan väitteen osittain, mutta syksyllä rupesimme vierailemaan Mandyn kanssa Abercrombie & Fitchillä. Jaa miksi? Koska ylihinnoitellut vaatteet ja hyvännäköiset miehet saman katon alla ovat kerrassaan täydellinen yhdistelmä, jokaisen tytön unelma! Abercrombie on jokaisen au pairin hupparikeidas. Tarjolla on kaikki sateenkaaren värit, Visa vinkuu ja shoppailun ohessa voi lepuuttaa silmiään joko elävässä silmänruuassa tai seinillä roikkuvissa taideteoksissa. Hinnat ovat rapakon toiseen puoleen verrattuna naurettavia, mutta kukapa ei haluaisi käyttää lähes koko viikon palkkaansa huppariin, jonka ansiosta huone ja muut vaatteet muuttuvat hetkellisesti Abercrombie-keitaaksi?

Toinen lompakkoa itkettävä vaihtoehto niin takki- kuin huppariostoksille on Superdry. Hinnat ovat lähes samaa luokkaa Abercrombien kanssa, mutta myymälät huomattavasti neutraalimman tuoksuisia, eikä myyjistä juurikaan ole silmänruokaa. Päinvastoin. Siitä huolimatta jokaisen itseään kunnioittavan au pairin olisi suositeltavaa omistaa myös yksi neonvärinen Superdry-huppari.

Mainitsin aiemmin käytännölliset farkut ja näppärät mekot. Kuka ihan oikeasti jaksaa juosta kolme-neljä tuntia vilkkaiden leikki-ikäisten perässä epämukavissa vaatteissa? Ei kukaan. Oikeasti. Kun todellinen au pair pääsee kotiin, sivistyneet vaatteet vaihtuvat välittömästi pieruverkkareihin. Allekirjoittanut vannoo Puman housujen nimeen, mutta haluaa muistuttaa eräästä hämmentävästä seikasta; naisten malleissa ei ole taskuja. Taskut ovat yksi au pairin tärkeimmistä apuvälineistä. Niissä kulkee mukana kännykkä, avaimet, tarvittaessa vaikka ylimääräinen vaippa, takavarikoitu lelu, hiuslenksuja, laastereita ja muuta täysin välttämätöntä tavaraa. Taskuttomat (eli naiselliset) collegehousut ovat syy siihen, miksi au pairin on entistä tärkeämpää omistaa muutamia huppareita ja käyttää niitä arjessa. Muuten välttämättömät tavarat eivät kulje mukana, paitsi korkeintaan rintaliiveissä.



Lisänä todellisen au pairin varustuksessa ovat myös halvat trikoopaidat, joita tulisi omistaa vähintään 50 erilaista (mieluiten kaikissa valkoisen, mustan ja harmaan sävyissä, yksivärisenä ja meleerattuna) ja perinteiset sekä trikoiset neuletakit. Näidenkin kohdalla taskut ovat suositeltavia, jotta tavarapaljous kulkee huoneesta toiseen vaivatta. Erityisesti trikooneuleiden suuret taskut ovat näppäriä tuttipullojen kuljetukseen. Kun todellinen au pair laittaa lapsikatrasta nukkumaan, on molemmissa kainaloissa yksi lapsi, kaulan ympärillä unirätit ja neuleen taskussa tuttipulloja vaikka puolijoukkueen tarpeisiin.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, oikein ihanaa loppuviikkoa. Allekirjoittanut alkaa valmistautumaan yöpuulle ja tulevaan viikonloppuun kaiken glamourin keskellä. Ja mitä aiemmin mainittuun pääsiäislomaan tulee, neiti au pair suuntaa viideksi päiväksi Barcelonaan. Adios ja buenas noches!

24.1.

Täällä taas! Viikon viimeistä työpäivää viedään ja neiti au pair on hyyvin hyyvin väsynyt. Kuluneiden päivien reipas jumppailu on tainnut tuottaa tulosta, sillä aamulla tuntui kuin olisin jäänyt meidän kotikadulla jylläävän katujyrän alle. Useampaan otteeseen. Tuntuu kuitenkin hyvältä päästä takaisin salille syksyn sairastelukierteen ja viimeviikkoisen nilkkaa jäytäneen kämmäyksen jälkeen. Tosin onnistuin jo keskiviikkoiltana varovaisen ja koiven takia helpotetun jalkatreenin jälkeen kompastumaan lattialla lojuneeseen vaahtomuovilevyyn ja olen taas aloituspisteessä. Uskomatonta tuuria, mutta nyt lähinnä nauran koko tilanteelle.

Tällä hetkellä mun mielessäni pyörii ainoastaan tuleva reissu Suomeen. En kirjoitellut viime vuonna kauheasti koira-asioista bllogin puolelle, mutta huippuhieno ja reipas veteraanirouva Milla repäisi ja oli mm. villakoirien pääerikoisnäyttelyn ja Jämsän kaikkien rotujen koiranäyttelyn kaunein veteraani (= yli kahdeksanvuotias). Kennelliiton pitämän veteraanikilpailun pistetaulukon mukaan Muumis oli lopulta 47. menestynein veteraani koko Suomessa ja näin ollen äiti kertoi saaneensa kutsun Veteran of veterans-gaalaan, joka järjestetään helmikuun ensimmäisenä viikonloppuna Vantaalla. Heti tän tiedon jälkeen varasin huippuhalvat lennot KLM:ltä ja sovin työnantajien kanssa olevani muutaman päivän Suomessa. Kuitenkin tää näyttelyharrastus on ollut mun ja äidin yhteinen juttu viimeisten seitsemän vuoden ajan, joten kutsun kolahtaessa raahaan itseni Suomeen vaikka toiselta puolelta maapalloa.

Suomijutun lisäksi olen innoissani myös tulevasta pääsiäislomasta. En uskalla vielä paljastaa mitään ennen kuin kaikki on varmaa, mutta jos suunnitelmat käyvät toteen, tulee lomasta ihan mieletön. Brysselissä asumisen parhaita puolia on ehdottomasti hyvät etäisyydet kaikkialle. Pariisin viikonloppu suoritettiin (kolmen tähden hotellista huolimatta) alle 200 euron budjetilla, Lontooseenkin pääsi kahdessa tunnissa alle 90 eurolla. Tietysti au pair-elämä tekee reissaamisen helpoksi: täällä ollaan kuitenkin keräämässä kokemuksia ja kokeilemassa omia siipiä, eikä takaraivossa paina mikään koulu- tai raha-asia. Laskuja ei tarvitse puhelinta kummemmin maksaa, joten kaikki palkka menee suoraan omaan käyttöön; shoppailuun, reissuihin, hauskanpitoon. Tietysti tottuminen opiskelijaelämään tulee olemaan huomattavasti rankempaa, mutta tällä hetkellä nautin palkastani ja ajatuksesta, että tienaan yhtä paljon käyttörahaa, kuin tulen ensi vuonna (toivottavasti) saamaan opintotukea ja asumislisää.

Syksy

Syksy on tainnut vallata myös Belgian. Vielä viikko sitten ulkona oli parhaimmillaan yli 20 astetta lämmintä, mutta viikonloppuna kaikkialla oli harmaata, kylmää ja sateista. Samanlaista menoa on luvattu nyt koko viikolle ja arvatenkin koko loppusyksyksikin, kun satutaan asumaan maassa, jossa vuosittaisia sadepäiviä on 200.

Tällä viikolla koulut ovat syyslomilla ja musta tuntuu, että kaikki muut au pairit ovat lomalla, eli reissaavat tai tekevät muita siistejä juttuja vapaiden kunniaksi. Omalla kohdallani syysloma tarkoittaa sen sijaan ylimääräisiä töitä: vanhempien töiden vuoksi olen päivät kotosalla vanhemman lapsen kanssa. Itse asiassa tänään olen vielä molempien lasten kanssa, sillä tyttö onnistui nappaamaan syysflunssan mitä parhaimpaan aikaan ja joutui jäämään kotiin. Nyt molemmat ovat päiväunilla ja au pair nauttii ansaitusta tauostaan kera Salattujen elämien ja suklaakakun (hyi minä). En tajunnut kysyä illalla perheen vanhemmilta aamun aikataulusta, joten herätyskello meuhkasi 6:45, vaikka olisin voinut herätä vasta tuntia myöhemmin ja sen vuoksi iltapäiväkooma on normaalia kamalampi.

Pakko muuten kertoa, että olen edistynyt yhdessä asiassa ihan valtavasti. Jaksan nimittäin lukea englanninkielisiä kirjoja! Olen suomeksi aivan järjettömän nopea lukemaan ja esimerkiksi Helsinki-Toronto -välisellä lennolla ehdin lukemaan Dan Brownin uusimman kannesta kanteen ja himmasin viimeiset pari tuntia tylsistyneenä matkalukemisen puutteen vuoksi. Englanninkielisten kirjojen kohdalla taas turhaudun nopeasti, koska lukutahti ei olekaan yhtä nopea ja haluaisin edetä samalla tavalla kuin suomeksi. Täällä ollessa kirjahyllyn sisältö koostuu kuitenkin 90 prosenttisesti englanninkielisistä kirjoista, joten vaihtoehtoja ei juurikaan ole. Viime viikolla hotkin iki-ihanan The Helpin ja nyt kahlaan läpi Cupcake Brownin elämänkertaa. Myös Goodreadsin lukulista kasvaa kasvamistaan, sillä hostien kirjahyllystä löytyy koko ajan uusia mielenkiintoisia kirjoja, jotka haluaisin lukea. Olisikohan kannattanut säästää se englannin yo-uusinta sittenkin ensi syksylle, kun kielitaito tuntuu tällä hetkellä kehittyvän nopeammin kuin koko lukioaikana?

Loppuun pari kuvaa mun ja Mandyn eiliseltä kävelyretkeltä Woluwen ihanissa puistikoissa. Ajan tuon puistoalueen ohi joka ikinen päivä, mutten ole jaksanut käydä siellä kertaakaan. Eilen tekemisen puutteessa ja pienen paon tarpeessa päätettiin lähteä kiertelemään puistoon ja lähes orvoksi jäänyt kamerakin pääsi taas actioniin. Yksi suurimmista valokuvausmotivaation laskun syistä on muuten elämä ilman hiirtä, koska kuvien käsitteleminen pelkällä trackpadilla on äärettömän rasittavaa. Koska en jaksa käsitellä vanhojakaan kuvia, tuntuu uusien ottaminen täysin turhalta. Täytyy varmaan lähiviikkoina uhrata parikymppiä johonkin pikkuiseen hiiriviritelmään, niin dataaminenkin pääsisi taas uomiinsa.. :D

Hauska, lukijan mielenkiinnon herättävä otsikko

Mun elämäni on ollut viime aikoina aika arkista: herään joka aamu samaan aikaan, laitan lapset valmiiksi kouluun, haen lapset koulusta, teen ruokaa, raahaudun kahdesti viikossa ranskan tunnille ja käyn salilla. Siitä huolimatta, että kaikki arkipäivät ovat samanlaisia, mun elämäni ei tosiaankaan ole tylsää. Viihdyn Belgiassa hyvin; mulla on ihana host-perhe ja uusi oma sänky on oikeastaan aika mukava. Sunnuntaisin lähisalin toinen bodycombat-ohjaaja on suomalainen, kotona pakastimessa on jäätelöä ja sosiaalista elämää selkeästi enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja vaikka arki onkin aika yksitoikkoista, niin on mulle sattunutkin kaikenlaista viime viikkoina. Sen lisäksi, että puhelin varastettiin viikko sitten mystisesti ja jouduin kärsimään viiden päivän ajan älypuhelimettomuudesta, on myös paikallinen asiakaspalvelu aiheuttanut pientä ihmetyksen aihetta.


Hankin syyskuun alkupuolella jäsenyyden paikalliseen kuntosaliketjuun. Jäseneksi liittyessä olis myös mahdollisuus hankkia edullisesti kolme treenikertaa personal trainerin kanssa. Päätin Mandyn kanssa tarttua tarjoukseen ja sovittiin, että lähdettäisiin tapaamisiin yhdessä kielimuurin ja mahdollisten muiden hankaluuksien varalta. Ette tiedäkään miten viisas veto se oli.. Ensimmäinen trainer-tapaaminen oli reilu viikko sitten torstaiaamuna. Salille mennessä ihmettelin Mandyn kanssa jotenkin oudosti ja vähän tungettelevasti käyttäytyvää mieshenkilöä respassa. Kamojen vaihtamisen jälkeen mies ilmestyikin personal trainer-pisteelle ja paljastui meidän ohjaajaksemme. Ensitapaamisesta asti mulla oli niin käsittämättömän kummallinen vaikutelma koko ihmisestä, etten tiennyt mitä odottaisin. Ja ehkä ihan hyvä vaan.

Mun käsitykseni mukaan personal trainer pyrkii toteuttamaan asiakkaiden toiveita mahdollisimman hyvin. Jos siis asiakas toivoo saavansa opastusta vapaiden painojen tai kuntosalilaitteiden käyttöön, sekä saavansa saliohjelman, pt pyrkii tällaisen toiveen toteuttamaan. No ei ollut meidän personal trainerimme ihan tällaisia ihmisiä. Mun omat toiveeni olivat aika ympäripyöreät, koska halusin trainerilta vain juurikin edellä mainittua opastusta ja ohjelman, jota pystyisin noudattamaan itsenäisesti treenatessani. Herra kuitenkin kirjoitti paperille isolla "METHOD PILATES" ja siinä vaiheessa taisin vilkaista kauhistuneella ilmeellä Mandyn suuntaan. Sain takaisin samanlaisen kauhunsekaisen ilmeen.

Mitä meidän treenihetkemme sitten sisälsi? Laitepilatesta. Siitäkin huolimatta, että me molemmat ilmaisimme innottomuutemme pilatesta kohtaan ja sanoimme selvällä englannilla intressiemme olevan enemmän kuntosaliharjoittelun suuntaan. Siinäpähän sitten puuskuteltiin oikeaoppisesti, heiluteltiin räpylöitä ties mihin ilmansuuntiin ja taivuttiin mitä ihmeellisimpiin asentoihin. Tuon tuokion aikana olisin tehnyt ihan mitä tahansa päästäkseni lukioon fysiikan ykköskurssille (asiasta kuulleet ymmärtänevät mitä tarkoitan) tai muuhun vähintään yhtä kamalaan tilanteeseen, koska koko tilanne oli niin käsittämätön. Musta tuntui hyvin epämiellyttävältä, kun ohjaaja tuli koskettelemaan jalkoja, käski levittelemään haaroja ja ilmoitti eräänkin liikkeen olevan "good for your boobies". Ei good for your chest vaan nimenomaan boobies. What?

Koin kyseisen herran tapaamisen äärimmäisen nöyryyttäväksi ja epämukavaksi, joten seuraavaa aikaa varattaessa olin vähän vastahakoinen ja murehdin tulevaa. Luojan kiitos Mandy oli koko ajan mukana, eikä tuota kaikkea tarvinnut ruveta kokemaan yksinään, koska olisin mennyt tosi pahasti lukkoon, mutta nyt pystyin vain nauramaan. Arvatkaapa mitä, seuraavaa tapaamista ei kuitenkaan tullutkaan. Torstaina aikamme odoteltua ihmettelimme, ettei traineria näkynyt eikä kuulunut ja marssimme reippaina tyttöinä respaan. Tyttö tiskin takana kuulutti miehen nimeä, soitti tämän puhelimeen, mutta mitään elonmerkkiä ei kuulunut. Siinä vaiheessa mulla vain paloi niin pahasti kiinni, että kysyin varovaisesti jos traineria voisi vaihtaa. Tyttö totesi vain "I undestand" ja pyysi jättämään jomman kumman nimen ja puhelinnumeron uutta traineria varten. Nyt sitten odotellaan, että uusi trainer ottaisi yhteyttä ja salitouhut pääsisivät kunnolla käyntiin.

Tarinan lopuksi voin kertoa, että trainer saapui lopulta salille reilun puoli tuntia myöhässä. Olin itse lähtenyt takaisin kotiin pyykkäämään ja siivoamaan, mutta Mandy oli jäänyt treenaamaan, kun kohtasi herra trainerin uudestaan. Ei anteeksipyyntöä, ei mitään pahoitteluja myöhästymisestä. Huh.

The Color Run

Eilen Tour & Taxille kokoontui yli 10 000 iloista ihmistä juoksemaan viisi kilometriä. Kuulostaa tylsältä vai mitä? Tylsän juoksutapahtuman sijaan kyse oli Color Runista, juoksusta jonka aikana osallistujat kuorrutettiin iloisen värisillä jauheilla. Mandy mainitsi tapahtumasta joskus ensimmäisten viikkojen aikana, mutta se oli tuolloin myyty loppuun. Lippuja kuitenkin laitettiin myyntiin lisää ja niinpä siinä kävi, että myös viisi iloista suomalaista pääsi juoksemaan jauheiden joukkoon.

Tällä hetkellä kroppa on "hieman" kipeänä, sillä juoksin koko matkan huonoilla ja halvoilla tennareilla ja reitin varrella oli paljon kivikkoa ja mukulakiviä, joille nilkat sanoivat au au au. Mutta hei, hauskaa oli siltikin, niin mitäpä sitä pienistä kolotuksista valittamaan. After partytkin olivat varsin hauskat, vaikka tuntui jotenkin omituiselta, että tapahtuma loppui jo kahdeksalta illalla, eikä jatkunut pitkälle yöhön, koska meno oli ihan mieletön! Allekirjoittanut lähti paikan päältä jo kuuden jälkeen, kun kaikki silmiin mennyt värijauhe alkoi ujuttautua piilolinssien alle ja viikon jatkunut kipeily verotti voimia.

Nyt vain jäädään jännäämään, että saadaanko ensi vuonna juosta Color Runia Helsingissä, vai pitääkö keväällä poiketa esimerkiksi Amsterdamiin kokemaan hollantilaisten versio tapahtumasta!




team Suomi!

neljä viikkoa

Ensimmäiset neljä viikkoa ovat menneet valtavan nopeasti. Mulla olisi ihan hirveästi kerrottavaa kaikista kokemuksistani, mutta en tiedä mitä kaikkea pystyn yhteen postaukseen mahduttamaan. Pitäisi varmaankin uskaltautua päivittämään useammin, mutta pienempiä juttuja, kun megapostausten tekeminen on kamalan vaivalloista. Sen kyllä ainakin lupaan, että lähiviikkoina päivityksiä on luvassa huomattavasti reippaammin, sillä luvassa on kaikkea siistiä, jonka aion todellakin tallentaa ihan oikealle, en pelkästään kännykän kameralle.

Elämä perheen kanssa on pikku hiljaa alkanut sujumaan ja talo alkaa tuntua entistä enemmän kodilta. Jos ihan rehellisiä ollaan, alku ei tosiaankaan ollut helppo ja ensimmäisinä viikkoina olin iltaisin aivan järkyttävän väsynyt. Vanhemmalla lapsella oli pieniä vaikeuksia sopeutua mun olemassaolooni ja erilaiset tempaukset sekä raivarit eivät olleet tällaiselle keltanokalle niitä kaikista helpompia käsiteltäviä. Onneksi pidin pääni monissa ristiriitatilanteissa ja lapset tietävät, että noudatan samoja (ellen jopa tiukempia..) sääntöjä, kuin vanhemmat, joten mitään "äiti sanoi että..." -juttuja ei enää yritetä. Nykyään on ihan kivaa tulla kotiin tai käydä hakemassa lapset, kun vastassa on iloiset kasvot ja varsinkin nuorempi lähtee mun mukaani niin mielellään hokien tauotta "tatuuu tatuuu tatuuu".

Alussa mulla oli tosi isoja vaikeuksia liikkua oman huoneeni ulkopuolella, jos joku muu oli kotona. Etenkin alakertaan menemiseen jouduin keräämään hirveästi rohkeutta, koska se tuntui jotenkin perheen "omalta" alueelta, jolle mulla ei olisi lupaa mennä. Muut au pairina tai vaihto-oppilaana olleet varmaankin tietävät sen tunteen, jota tarkoitan. :D Vaikka heti ensimmäisestä illasta asti perhe hoki, että tämä on nyt mun kotini ja saan liikkua miten haluan, syödä mitä haluan, lukea lehtiä, käydä kylvyssä jne, oli silti hirveän vaikeaa kotiutua kunnolla. Pakko tunnustaa, että etenkin jääkaapilla käyminen oli aivan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Tässä perheessä ei syödä samalla tapaa yhteisiä aterioita, kuin kotona Suomessa, joten iltapalan valmistaminen ja yksinään syöminen tuntui hassulta. Onneksi se on nykyään ihan arkista, vaikka kieltämättä ikävöin sitä, että koko perhe olisi saman pöydän ääressä ja vaihtaisi samalla kuulumisia.




Ranskan alkeet alkoivat viikko sitten tiistaina. Kurssille meneminen ei vain ollut niin yksinkertaista kuin luulin.. Onneksi tuttu suomalainen au pair on mun kanssani samalla, koska viime tiistai oli jokseenkin säälittävä kokemus. Meillä kummallakaan ei ollut tietoa, että kielikoululla olisi kaksi toimipistettä saman kadun varrella. Fiksuina tyttöinä vain marssimme rakennukseen, joka tuli vastaan ja bongasimme luokkalistalta ranskan alkeet. Opettajasta ja tunnista on pakko mainita sen verran, että suomalaisen lukion kielten opettajat voisivat käydä ottamassa mallia, oli sen verran hulvaton meno. Opettaja mm. konttasi (allekirjoittaneen tavoin) lattialla ja opetti ärrän oikeaoppisen lausumisen pistämällä opiskelijat kurlaamaan vettä suussa. Ylipäätään opetus oli oikeasti tosi käytännönläheistä, eikä liikkeelle lähdetty aakkosista, numeroista tai muusta tylsästä.

Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta? No sitähän se olikin. Tauolla juteltiin ryhmän ainoan saman ikäisen opiskelijan kanssa ja pian selvisikin, että kyseinen tunti on kolme kertaa viikossa. Hetkinen, eihän meillä ole ranskaa kuin kahdesti? Tauon jälkeen opettaja alkoi kerätä osallistujien ilmoittautumislomakkeita ja johan oli mainiota kuulla olleensa aivan väärässä rakennuksessa ja väärällä kurssilla. Ei kun kamat kasaan ja oikeaan luokkaan viimeisiksi viideksi minuutiksi.. :D Tuon hetken jälkeen en olekaan edes käynyt kurssilla, koska viime perjantaina onnistuin sairastumaan ja aamulla oli vaikeuksia saada edes lapset kouluun. No jospa keskiviikkona tämäkin tyttö pääsisi opiskelemaan ranskaa, niin ei tarvitsisi vuoden lopussa esittää hölmöä, kun ihmisten sanomisista ei ymmärrä pätkän vertaa.





Vietän viikon viimeistä vapaata iltaa, sillä olen lupautunut vahtimaan lapsia sekä torstaina että perjantaina. En tietenkään valita, koska iltavahtimiset ovat olleet tähän mennessä tosi kivoja, koska suurin osa ajasta menee tv:tä katsoessa ja host-äidillä on ollut tapana jättää joku ylimääräinen herkku sokerihiiren nakerrettavaksi. Viikonloppuna taas suunnitelmissa on juhlistaa mun syntymäpäivääni niin Antwerpenissä, suomalaisten au pairien tapaamisessa kuin koiranäyttelyssäkin. Ja jospa sitä uskaltaisi lopultakin astua Brysselin yöelämään, sitä en ole nimittäin vielä(kään) kokenut, vaikka takana onkin jo neljä viikkoa!