Kotona.

Olen taas kotona. Joka päivä odotan, että saisin tekosyyn lähteä takaisin Brysseliin, törmäisin kadun kulmassa hoitolapsiini, tapaisin Belgian aikaisia ystäviä... Mitä tahansa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin joku olisi repinyt mut juuriltani ja heittänyt väärään paikkaan. Kotiutuminen Suomeen ei ollut todellakaan niin helppoa, kuin toivoin. En kuule enää ympärilläni ranskan kieltä, en näekään rakkaita ystäviä päivittäin tai viikottain, en kulje ratikalla läpi tuttujen maisemien, en voi halata pikkuisia tai istuskella Cinquantenairella lukemassa kirjaa. Don't get me wrong: paluu Suomeen oli tietyllä tapaa helpotus, ikään kuin siirtymä elämässä eteenpäin. Sydän vain sattui jäämään toiseen maahan ja toiselle puolelle Eurooppaa. Kaupunkiin, jossa sain tilaisuuden kasvaa henkisesti, löytää itseni, kokeilla siipiäni.

11 kuukautta Belgiassa olivat toden totta hieno kokemus. Tapasin mielettömiä ihmisiä, olin ensimmäistä kertaa elämässäni täysin itsenäinen ja vastuussa teoistani, seikkailin, itkin ja nauroin. Vuoropäivinä kirosin kuinka "Belgia on paska maa" ja vannoin rakkauttani Brysseliä kohtaan. Kuluneiden viikkojen aikana olen kuitenkin huomannut sanovani, että lähtö Brysseliin oli elämäni huonoin päätös. Nyt tulevaisuus on entistä sumuisempi. Koska opiskelu pääsykokeisiin ei sujunut suunnitelmien mukaan jäin jälleen kerran ilman koulupaikkaa. Edessä on toinen välivuosi, joka tuntui alkuun musertavalta. Pelkäsin oman reaktioni sijaan muiden suhtautumista minuun: olisinko kavereiden silmissä täysi nolla, kun en vieläkään päässyt korkeakouluun? Toisten ihmisten kohtaaminen tuntuu edelleenkin pelottavalta, koska tietyllä tapaa häpeän faktaa, että vietän tämänkin vuoden töissä, enkä koulussa.

Ei mun elämäni kuitenkaan niin synkkää ole. On ollut ihanaa palata takaisin rakkaan koiranäyttelyharrastuksen pariin. Kuluneina viikonloppuna olen kokenut niin mielettömiä ilon kuin pettymyksenkin tunteita, esittänyt hurmaavia koiria ja viettänyt loistavaa aikaa toisten koiraihmisten kanssa. Tänän kuitenkin tapahtui jotain erityisen iloista; sain työpaikan! Voin siis viettää tulevan viikonlopun enemmän kuin levollisin mielin, sillä maanantaina alkaa ihan uusi luku elämässä. Aloitan työssä, johon en olisi päässyt ilman kuluneen vuoden kokemuksia. Se tuntuu hyvältä.

Postauksen kuvituksia roadtripiltä, jonka tein vanhempieni kanssa ennen paluuta Suomeen. Bryssel, Luxemburg, Schwarzwald ja Baden-Baden. Lisää luvassa.

helmikuu

Helmikuu meni valtavan nopeasti. Suomivisiitin jälkeen aika on mennyt kuin siivillä. Pääsykoeprojekti vie suurimman osan mun vapaa-ajastani, sillä yritän lukea päivittäin edes sen neljä tuntia, vaikka viime päivinä olen kyllä lipsunut tuostakin tavoitteesta. On vaan niin vaikeaa keskittyä, kun aurinko paistaa ja ulkona on lähes 15 astetta lämmintä! Maanantaina ja keskiviikkona kävin ennen töiden alkua nappaamassa Starbucksilta kahvit (kyllä.. olen lopultakin koukussa) ja päädyin vaeltelemaan Cinquantenairelle. Tuntui ihan mielettömältä kävellä ballerinat jalassa vihreällä nurmikolla ja nauttia auringonpaisteesta, kun ei ollut kiire mihinkään. Juuri sellaisina hetkinä tuntuu käsittämättömän hyvältä olla Brysselissä. Tämä kaupunki on ihan mahtava.

Kävin muuten ystävänpäivänä kavereiden kanssa kahvilla ja naureskelin ohimennen, että saan ihan varmasti lähiviikkoina angiinan, kun muut perheenjäsenet ovat sen jo käyneet läpi ja onnistun itse nappaamaan kaikki ikävimmät taudit - yleensä vielä kaksi kertaa pahempana. Kuinka kävikään, heräsin viikkoa myöhemmin aivan järkyttävässä kurkkukivussa. Ajattelin sen olevan jotakin ohimenevää, koska olo oli muuten niin mainio. Vielä kymmenen aikaan puhuin työnantajan kanssa puhelimessa ja sanoin voivani ihan mainiosti - olin varmaan saanut ulkoillessa flunssan poikasen tai jotain. Suomen lätkäpelin aikaan kuume oli kuitenkin noussut yli 39 asteen ja löysin itseni tuijottamasta matsia puolikuolleena. Kulunut viikko on mennyt antibioottien ja liikuntakiellon parissa ja olo on niin kärsimätön. Olin juuri päässyt kiinni mielettömän hyvään liikuntarutiiniin ja iltaisin oli mielettömän ihanaa mennä nukkumaan, kun oli tehnyt jotakin oikeasti väsyttävää. Tällä viikolla olen vain pyörinyt sängyssä ja toivonut kiellon loppuvan mahdollisimman pian. Tänään söin viimeisen antibiootin ja maanantaina olen taas vapaa liikkumaan, hurraa!

Muuten elämä on ollut niin tavallista: leivon kerran viikossa pullaa tai leipää, juon kuppitolkulla kahvia ja luen hirveässä tärinässä iltapäivään asti, haen lapset koulusta, käyn salilla tai juoksulenkillä. Tuntuu hyvältä, kun elämässä on selkeä rytmi ja kaikki tulee niin rutiinina. Sen takia tuntuu kamalan haikealta ajatella, että jäljellä on enää neljä kuukautta. Mitä sen jälkeen tapahtuu? Jos rehellisiä ollaan, en haluaisi palata takaisin Suomeen. Haluaisin jäädä Brysseliin, koska kaupunki tuntuu niin kotoisalta. Olen oppinut rakastamaan kaikkia niitä asioita, joita vielä syksyllä vihasin. Nautin kiireestä ja huomaan pärjääväni stressin alaisena paremmin, Bryssel on alkanut näyttäytymään ruman sijasta karun kauniina, uran perässä juoksevat ihmiset herättävät mielessäni enemmän kunnioitusta kuin inhoa ja toivon jatkuvasti kuuluvani samaan joukkoon. Älkää ymmärtäkö väärin - Suomessa ei ole mitään vikaa! En vain osaa kuvitella itseäni takaisin Jyväskylään tai oikeastaan minnekään muualle. Sydän on jäänyt tähän kaupunkiin, enkä tiedä miten saan sen revittyä takaisin 2000 kilometrin päähän. Tuntuu että oma identiteetti on ehtinyt rakentumaan niin vahvasti tämän maan ja kaupungin varaan, että se romuttuu täysin, kun palaan Suomeen. Yritän olla ajattelematta koko asiaa, mutta pääsykoekirjat, perheen puheet tulevasta au pairista ja puhelut kotiin muistuttavat todellisuudesta: neljä kuukautta on aivan järjettömän lyhyt aika.

010613 part 1

Muutamia maistiaisia niin kuluneelta viikolta kuin itse juhlapäivältä. Lisää luvassa piakkoin.. :)

Muutos

© Nicolas Hoizey (lisenssi)

Anteeksi hiljaisuus ja surkean lyhyet postaukset, joita olen viime aikoina harrastanut enemmän kuin laki sallisi. Elämä vain on joskus kovin hassua: samaan aikaan tapahtuu kamalia ja ihania asioita. Viimeisten muutaman kuukauden aikana olen saanut itkeä, nauraa, surra, hymyillä, käydä läpi koko tunneskaalan. Sunnuntaina kuitenkin tapahtui jotain, joka tulee muuttamaan mun koko elämäni ja se asia on ihana. Reilu kuukausi sitten kerroin, että jotakin suurta tapahtuu, mutten voi vielä kertoa siitä. Nyt kaikki on valmista ja olen täällä kertomassa. Lähden elokuussa Belgiaan. Asun lähes vuoden ajan Brysselissä.

Viimeisen kuukauden ajan olen etsinyt perhettä, joka haluaisi kaltaiseni tytön au pairikseen. Joidenkin kanssa olen jutellut Skypessä tai puhelimessa, erään äidin jopa tavannut kasvokkain haastattelun merkeissä. Olen lähettänyt lukemattomia hakemuksia ja ottanut niitä vastaan vielä enemmän. Olen kirjoittanut syvällisiä esittelyjä itsestäni ja arvomaailmastani, vastannut mitä uskomattomimpiin kysymyksiin ja lähettänyt entisille au paireille sähköposteja varmistuakseni perheiden täysijärkisyydestä. Viime viikon perjantaina sain hylkäyksen perheeltä johon halusin eniten, tai ainakin luulin niin. Sen jälkeen asiat tapahtuivatkin nopeasti: varalla olleen perheen äiti soitti sunnuntai-iltana uudestaan ja kysyi pitkän puhelun lopuksi maagisen kysymyksen: "Miltä susta tuntuisi, jos tulisit ihan oikeasti meille au pairiksi?" Teki mieli hyppiä ilosta, kiljua ja huutaa, mutta pyrin vastaamaan mahdollisimman neutraalilla äänensävyllä, että olen enemmän kuin kiinnostunut ja todella innoissani tästä mahdollisuudesta. Lupasin vielä harkita muutamien päivien ajan ja samalla odotin perheen nykyiseltä au pairilta vastausta sähköpostiini. Vastauksen saatuani lähetin uuden viestin perheen äidille. Jonkin aikaa sitten sain vastauksen: "Hieno juttu, tervetuloa meidän au pairiksemme! :-)"

Viimeisen puolen tunnin ajan olen itkenyt ja tärissyt ilosta. Tiedättekö miten hienolta tuntuu, että voi vihdoin onnistua jossakin, jonka eteen on antanut kaikkensa? Vielä paremmalta se tuntuu, kun on kyennyt tekemään kaiken itse ihan alusta asti, eikä kukaan muu ole työntänyt näppejään peliin. Tällä hetkellä olo on epätodellinen, helpottunut ja onnellinen. Enää ei tarvitse vastata ympäripyöreästi kysymyksiin jatkosuunnitelmista ja voin keskittyä seuraavien kolmen kuukauden aikana kaikkiin ihaniin asioihin, joita olen kesäksi suunnitellut. Lauantaina olen virallisesti ylioppilas, kuukauden päästä Kanadassa ja kolmen kuukauden päästä Brysselissä.

Entä blogin tulevaisuus? Sitä en tiedä. Tai tiedän sen verran, etten tule painumaan täysin maan alle, tulevien postausten sisällöistä en vain ole aivan varma. Haluatteko pelkästään kuvia ja kuulumisia uudesta elämästäni, vai myös videopostauksia tai kuulla tarkempia ajatuksia au pairina olosta tai esimerkiksi hakuprosessista ja sopeutumisesta uuteen ympäristöön? Nyt saa ehdottaa.

lupaus paremmasta

Halusin vain kertoa, että hengissä ollaan, vaikka blogi onkin ollut viimeaikoina hieman hiljaisen puoleinen. Pääsykoemateriaalit mulkoilevat pahasti kirjahyllystä, enkä ole edennyt niiden kanssa nimeksikään, koska olen kehitellyt mitä eriskummallisempia syitä, jotta välttyisin lukemiselta. Nyt kuitenkin teen lupauksen. Lupaan tämän olevan viimeinen instaoksennus pitkiin aikoihin. Elämä on vain ollut samanaikaisesti niin jännittävää ja tylsää, etten ole muistanut kameran olemassaoloa ja puhelin kulkee koko ajan laukussa tai taskussa mukana. Kolmanneksi viimeiseen kuvapariin liittyen tulen tekemään erillisen postauksen, mutta sen lisäksi voin melkein luvata, että saatte kuulla vielä kevään aikana jostakin, jonka seurauksena tapahtuu suuria muutoksia. Olen niin innoissani, mutten uskalla paljastaa mitään, ennen kuin kaikki on todellakin varmaa ja asia tulee tapahtumaan.








1. perinteinen kauppareissu 2. retkiruokaa 3. foodgasm 4. valmista retkiruokaa 5.-6. mökissä
7. liikaa governancea 8. juurikin niitä viestintäsuhteita 9. hyvästi punainen 10. tervetuloa harmaasininen
11. takaisin vauvakynsiin 12. haaveilua 13. löytöjä cubuksen alelaarista 14. syytä lähteä rättikauppaan

loman loppu

01. high fashion 02. muinaiset korkeakulttuurit 03. naama 04. team sohvaperunat 05. kohti toista maailmansotaa 06. muumilaakso
07. HBL a.k.a lue ruotsin kirjoituksiin 08. lohtushoppaus 09. liikaa teetä 10. tomaatti-linssi-broileri-kurkkukuutiokeitto

Kolme viikkoa ei riitä mihinkään. Takana 47 sivua historian muistiinpanoja, neljä kirjaa (2 to go..), hajonnut selkä, loputtomat määrät teetä ja termosmukien testausta, itkupotkuraivareita, maanista lukemista, kirjojen pakoilua ja seinän tuijottamista. Huomenna lukuloma loppuu ja alkaa kahden viikon paniikkiputki: 30 tuntia istumista käsi krampaten.

Suurta iloa kuitenkin tuotti se, että täytin yliopistohaun ja tilasin pääsykoekirjan. Kahden viikon päästä vaihdan koulukirjat mediayhteiskuntaan, artikkeleihin ja tieteellisiin teksteihin.

potkikaa meidät ulos tästä talosta

... Ja niin he tekivät. Muutama fiiliskuva keskiviikon potkiaisista, Circus Abistuksesta. Eilisistä penkkareista en saanut itsestäni kuvamateriaalia, koska Lumikki ei ollut ihan parhaassa mahdollisessa habituksessa ja jotenkin omien kuvien ottaminen vain jäi. Oli kuitenkin hauskat kaksi päivää ja nyt kelpaa lähteä lomailemaan.

The naked truth

Minä. Ei meikkiä, vain perusvoidetta, korppukuiva (ja epäilyttävästi meikatulta näyttävä..) otsa, takana kolmen tunnin päiväunet ja kaupanpäällisenä epäedullinen kuvakulma. Olkaa hyvä!

Esittelyssä syksyn 2012 villasukkamuoti