helmikuu

Helmikuu meni valtavan nopeasti. Suomivisiitin jälkeen aika on mennyt kuin siivillä. Pääsykoeprojekti vie suurimman osan mun vapaa-ajastani, sillä yritän lukea päivittäin edes sen neljä tuntia, vaikka viime päivinä olen kyllä lipsunut tuostakin tavoitteesta. On vaan niin vaikeaa keskittyä, kun aurinko paistaa ja ulkona on lähes 15 astetta lämmintä! Maanantaina ja keskiviikkona kävin ennen töiden alkua nappaamassa Starbucksilta kahvit (kyllä.. olen lopultakin koukussa) ja päädyin vaeltelemaan Cinquantenairelle. Tuntui ihan mielettömältä kävellä ballerinat jalassa vihreällä nurmikolla ja nauttia auringonpaisteesta, kun ei ollut kiire mihinkään. Juuri sellaisina hetkinä tuntuu käsittämättömän hyvältä olla Brysselissä. Tämä kaupunki on ihan mahtava.

Kävin muuten ystävänpäivänä kavereiden kanssa kahvilla ja naureskelin ohimennen, että saan ihan varmasti lähiviikkoina angiinan, kun muut perheenjäsenet ovat sen jo käyneet läpi ja onnistun itse nappaamaan kaikki ikävimmät taudit - yleensä vielä kaksi kertaa pahempana. Kuinka kävikään, heräsin viikkoa myöhemmin aivan järkyttävässä kurkkukivussa. Ajattelin sen olevan jotakin ohimenevää, koska olo oli muuten niin mainio. Vielä kymmenen aikaan puhuin työnantajan kanssa puhelimessa ja sanoin voivani ihan mainiosti - olin varmaan saanut ulkoillessa flunssan poikasen tai jotain. Suomen lätkäpelin aikaan kuume oli kuitenkin noussut yli 39 asteen ja löysin itseni tuijottamasta matsia puolikuolleena. Kulunut viikko on mennyt antibioottien ja liikuntakiellon parissa ja olo on niin kärsimätön. Olin juuri päässyt kiinni mielettömän hyvään liikuntarutiiniin ja iltaisin oli mielettömän ihanaa mennä nukkumaan, kun oli tehnyt jotakin oikeasti väsyttävää. Tällä viikolla olen vain pyörinyt sängyssä ja toivonut kiellon loppuvan mahdollisimman pian. Tänään söin viimeisen antibiootin ja maanantaina olen taas vapaa liikkumaan, hurraa!

Muuten elämä on ollut niin tavallista: leivon kerran viikossa pullaa tai leipää, juon kuppitolkulla kahvia ja luen hirveässä tärinässä iltapäivään asti, haen lapset koulusta, käyn salilla tai juoksulenkillä. Tuntuu hyvältä, kun elämässä on selkeä rytmi ja kaikki tulee niin rutiinina. Sen takia tuntuu kamalan haikealta ajatella, että jäljellä on enää neljä kuukautta. Mitä sen jälkeen tapahtuu? Jos rehellisiä ollaan, en haluaisi palata takaisin Suomeen. Haluaisin jäädä Brysseliin, koska kaupunki tuntuu niin kotoisalta. Olen oppinut rakastamaan kaikkia niitä asioita, joita vielä syksyllä vihasin. Nautin kiireestä ja huomaan pärjääväni stressin alaisena paremmin, Bryssel on alkanut näyttäytymään ruman sijasta karun kauniina, uran perässä juoksevat ihmiset herättävät mielessäni enemmän kunnioitusta kuin inhoa ja toivon jatkuvasti kuuluvani samaan joukkoon. Älkää ymmärtäkö väärin - Suomessa ei ole mitään vikaa! En vain osaa kuvitella itseäni takaisin Jyväskylään tai oikeastaan minnekään muualle. Sydän on jäänyt tähän kaupunkiin, enkä tiedä miten saan sen revittyä takaisin 2000 kilometrin päähän. Tuntuu että oma identiteetti on ehtinyt rakentumaan niin vahvasti tämän maan ja kaupungin varaan, että se romuttuu täysin, kun palaan Suomeen. Yritän olla ajattelematta koko asiaa, mutta pääsykoekirjat, perheen puheet tulevasta au pairista ja puhelut kotiin muistuttavat todellisuudesta: neljä kuukautta on aivan järjettömän lyhyt aika.